Jokiristeily 2

Tänään veimme vieraamme (mieheni isän) Rheinin risteilylle. Täytyy myöntää, että ajoitus osui tällä kertaa aivan nappiin (ei odotuksia ja jonotuksia). Laiva oli juuri lähtemässä satamasta, kun astuimme kyytiin ja aurinkokanneltakin löytyi vielä paikkoja. Tunnin risteilyn jälkeen saavuimme laituriin ja taivas repesi heti kun astuimme laiturille. Onneksi paikalliset sadekuurot ovat useimmiten lyhytaikaisia. Muuten ihan kiva risteily, mutta en ymmärrä, miksi yleensä julkisilla paikoilla (laivat, ravintolat, kaupat, hissit jne) täytyy aina soittaa taustamusiikkia ja kovalla äännellä. Aiemmassa asuinkunnassani oleva arvauskeskus oli valinnut odotusmusiikin sijaan ärsyttävän tekopirteän naisen äänen, joka kimitti aina parin minuutin välein. ”Meillä on nyt ruuhkaa. Olkaa hyvä ja odottakaa”. Silloin kyllä olisi mieluummin kuunnellut sen puoli tuntia huonompaakin ”hissimusiikkia”, joka ei olisi kohottanut kotirouvan verenpainetta huippulukemiin ja puhelimeen lopulta vastaava asiakaspalvelija olisi saanut loppupeleissä huomattavasti ystävällisempää kohtelua. Entschuldigung! En voi laskea verenpainettani tahdonalaisesti kuten joogit.

Kuvassa on jokiristeilylaivamme, joka on juuri lähdössä matkaan (pääsimme viime tipassa mukaan kyytiin). Huomaa mustanpuhuvat pilvet taivaalla ja joen toisella puolen näkyy kaupunkiimme saapunut huvipuisto isoine laitteineen.


Saavumme hetken päästä laituriin. Kuvassa on yksi monista kuljetusproomuista, joilla tavara kulkee edestakaisin Rheiniä.

Risteilyn jälkeen menimme syömään kantapaikkaamme eli rapiat 150 vuotta vanhaan panimoravintolaan, josta saa perinteistä saksalaista kotiruokaa kohtuuhintaan. Suomessa tuli syötyä grillissä paistettua liharuokaa aivan tarpeeksi, joten valitsin itselleni kevyehkön lohilautasen. Kylmäsavustettu lohi oli hyvää, mutta lisukkeena ollut hapan- ja punakaalisalaatti ei oikein sopinut yhteen miedonmakuisen lohen kanssa. Samoin tökki lautaselle asetettu piparjuurikerma.

Ennen risteilyä kävimme pankissamme kyselemässä EC-korttien perään, joiden olisi pitänyt tulla meille jo aikoja sitten. Pankkineiti katsoi koneesta tiedot ja vastasi, ettei tiedoissanne näy EC-korttien tilausta. Siis haloo, kotona on hyvässä tallessa pankissa virkailijan ja tulkin opastuksella täytetyt paperit, joissa on selvästi ruksittu myös EC-korttikohta. Tämä on juuri tyypillistä saksalaista byrokratiaa, jokainen asia pitää hakea erikseen ja pahimmillaan toiselta puolen kaupunkia olevasta virastosta. Onneksi asia hoitui samalla kertaa ja korttien pitäisi tulla viikon sisällä, joten kotirouvan ei tarvitse enää jonottaa pankissa nostaakseen rahaa kotitalousmenoihin. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kävin niin monta kertaa lähipankissa nostamassa rahaa, ettei virkailija (aina sama nainen) lopussa tarkistanut henkilötietojanikaan. Aika arveluttavaa? Suomessa ollaan jo hurjaa vauhtia siirtymässä vanhan mallisista pankkikorteista sirukortteihin, mutta täällä ne ovat vielä laajasti käytössä. Saksalaisten täytyy varmaan keksiä sirukortti uudestaan, ennen kuin ne hyväksytään täällä, kuten monet muutkin asiat (järkevät pullonpalautusjärjestelmät, tietullit jne.). Tiedättehän sen aikoinaan pankista saatavan muovisen läpyskän, jossa oli mm. tilinumero ja tilinhaltijan nimi? Kortillahan ei voinut tehdä muuta kuin nostaa rahaa omalta tililtä suoraan pankkitiskiltä. Se samainen muovikortti on kovaa valuuttaa täällä Saksassa. Suurin piirtein seuraavaan tyyliin: Vau! Asiakkaalla on tili pankissa, joten hänen täytyy olla todella luotettava tyyppi. Kukaan ei kysele, kuinka paljon tilillä onkaan loppujen lopuksi katetta? Voi herran pieksut! Tämä maa on niin takapajula monessa asiassa.