Korvapuustipäivä

Kävin ostamassa tupaantuliaislahjan Oil & Vinegarista . Keskustassa sijaitseva todella kiva kauppa, jossa on myytävänä kymmeniä erilaisia oliiviöljyjä, viinietikoita, maustesekoituksia ja muita italialaisia herkkuja. Ostin sieltä herkkukorin, johon oli merkitty kokonaishinta, mutta kassalla mies naputteli jokaisen korin sisältämän tuotteen erikseen. Katselin aikani sitä touhua ja minua alkoi ihan mielettömästi naurattaa. Yritin pysyä vakavana, mutta en voinut räkätykselleni mitään. Olin luultavasti päivän iloisin asiakas=) Hysteerisen naurunpuuskan takana oli Deutche Bankin sekoilut aiemmin päivällä, silloin ei naurattanut, pikemmin itketti. Löysin kyseisen pankin automaatin ja syötin vahingossa pin -koodin väärin, jolloin masiina sylkäsi kortin ulos ja alkoi valittaa, että ottakaa yhteys pankkiinne . Lisäksi se kehtasi väittää, että olen syöttänyt koodin kolme kertaa väärin. Ai niin, syötinhän minä ne väärät pin -koodit kaksi kuukautta sitten, kun luulin että miehen kanssa on samat koodit (tilasimme molemmille ec-kortit ja mies sai koodit, minä en). No, en varmasti ota enää yhteyttä lähipankkiini. Viimeksi kävin kyselemässä pin-koodini perään, niin koodien lisäksi saimme kaksi uutta pankkikorttia, vaikka en tilannut kuin omat koodini. Onneksi käytössäni on vielä Suomen Visakortti, että hätätilanteessa voi nostaa automaatista rahaa, kun pankit eivät ole auki. Voi pyhä Sylvi, joko olisi aika vaihtaa pankkia?

Turun Sanomat kertoi, että tänään 4.10 on Korvapuustipäivä. Nixon löysi pakastimen pohjalta yhden syömättä jääneen korvapuustin. Pisti jäisen korvapuustin neljäksi minuutiksi mikroon täydelle teholle ja nyt koko huusholli haisee palaneelle korvapuustille. Se mustaksi korventunut korvapuusti jäi muuten syömättä. Näin meillä, tänään, kansallisena korvapuustipäivänä.

Achtung Leerbox!

Viikonlopun jälkeen jääkaappi kumisi taas tyhjyyttään, joten käväisimme Nixonin kanssa ruokaostoksilla lähimarketissa. Sillä aikaa kun minä kiersin tekstiiliosastoa, tarkoituksenani oli löytää helmalakana sänkyyn, niin Nixon suuntasi musiikkiosastolla (miehiä ei innosta lakanavalikoimat) ja löysi sattumalta Futuraman ensimmäisen kauden dvd-boksin alehyllystä. Pyyheliinahyllyjen välissä sitten tutkimme tohkeissamme löytyykö boksista alkuperäiset äänet ja tekstitys suomeksi. Saksaksi dubattujen televisio-ohjelmien keskellä elävillä sydän lyö yhden ylimääräisen lyönnin, jos hyvästä dvd:stä löytyy suomenkielinen tekstitys. Siinä vaiheessa ajatustoiminta lamaantuu aivan täysin ja ei ajattele mitään muuta kuin:…ihanaa dubbaamaton versio ja suomenkielinen tekstitys. Tällä kertaa ajatusta sekoitti myös mielessä pyörivä hiljainen huuto: ...ihanaa hyvä sarja halvalla. Ajatustoiminnan lamaantumisen seurauksena kävimmekin kaupassa kahteen kertaan... kuten tulette huomaamaan.

Kotona aloin laittamaan heti ostosreissun jälkeen maksakastiketta, perunoita ja pakastepuolukoista tehtyä sosetta (kaupan puolukkahillo on meidän makuumme liian makeaa). Viime aikoina perheemme ruokalista on näyttänyt jostain kumman syystä olevan suomipainotteista: maksakastiketta, kaalilaatikkoa, makkarakastiketta ja poronlihakeittoa. Minä käristin pannussa maksasuikaleita ja heittelin samalla makupaloja kissalla (Helgalla ei ole aiemmin kelvannut raakamaksa). Samaan aikaan Nixon avasi keittiön pöydällä boksia ja huomasi kauhistukseen, että boksi oli aivan tyhjä. Katsoin pakkausmuovia, johon oli lätkäisty kirkuvan punainen tarra seuraavalla tekstillä: Achtung Leerbox! (suomennos: Huomio tyhjäboksi!). Ihmettelimme keittiössä pojan kanssa, että kuka ihmeessä haluaa ostaa 19 eurolla tyhjän boksin koteloineen ja miksi emme huomanneet varoitustarraa? Loppujen lopuksi hintalapusta ilmeni hyvin pienellä fontilla (Inhalt an der Info), että sisältö on saatavissa infosta. Ei muuta kuin vaatteet niskaan ja boksin kanssa takaisin kaupan infotiskille, josta saimme mukaan paperiin käärityt dvd-levyt.

Onhan se positiivinen juttu, että kaupan logistiikasta vastaavat henkilöt saavat lisää papereita pyöritettäväksi ja infon henkilökunnallekin riittää tekemistä pullonpalautustehtävien ohella. Luultavasti oikea syy moiseen järjettömyyteen on se, että kaupassa ei käytetä varashälyttimiä lainkaan. Lähimarketissa kun kassojen jälkeen ei ole hälytysportteja ja eikä ole jälkeenpäin tarvinnut repiä tiukkoja hälytysliuskoja tavaroista (jotain hyvääkin löytyy moisesta älynväläyksestä). Ensi kerralla muistamme lukea myös ne ISOT punaiset varoitustarrat. Ei niitä turhan takia ole lätkäisty pakkaukseen, ja ne eivät välttämättä tarkoita sitä, että tuote on alennuksessa.

Jokiristeily 2

Tänään veimme vieraamme (mieheni isän) Rheinin risteilylle. Täytyy myöntää, että ajoitus osui tällä kertaa aivan nappiin (ei odotuksia ja jonotuksia). Laiva oli juuri lähtemässä satamasta, kun astuimme kyytiin ja aurinkokanneltakin löytyi vielä paikkoja. Tunnin risteilyn jälkeen saavuimme laituriin ja taivas repesi heti kun astuimme laiturille. Onneksi paikalliset sadekuurot ovat useimmiten lyhytaikaisia. Muuten ihan kiva risteily, mutta en ymmärrä, miksi yleensä julkisilla paikoilla (laivat, ravintolat, kaupat, hissit jne) täytyy aina soittaa taustamusiikkia ja kovalla äännellä. Aiemmassa asuinkunnassani oleva arvauskeskus oli valinnut odotusmusiikin sijaan ärsyttävän tekopirteän naisen äänen, joka kimitti aina parin minuutin välein. ”Meillä on nyt ruuhkaa. Olkaa hyvä ja odottakaa”. Silloin kyllä olisi mieluummin kuunnellut sen puoli tuntia huonompaakin ”hissimusiikkia”, joka ei olisi kohottanut kotirouvan verenpainetta huippulukemiin ja puhelimeen lopulta vastaava asiakaspalvelija olisi saanut loppupeleissä huomattavasti ystävällisempää kohtelua. Entschuldigung! En voi laskea verenpainettani tahdonalaisesti kuten joogit.

Kuvassa on jokiristeilylaivamme, joka on juuri lähdössä matkaan (pääsimme viime tipassa mukaan kyytiin). Huomaa mustanpuhuvat pilvet taivaalla ja joen toisella puolen näkyy kaupunkiimme saapunut huvipuisto isoine laitteineen.


Saavumme hetken päästä laituriin. Kuvassa on yksi monista kuljetusproomuista, joilla tavara kulkee edestakaisin Rheiniä.

Risteilyn jälkeen menimme syömään kantapaikkaamme eli rapiat 150 vuotta vanhaan panimoravintolaan, josta saa perinteistä saksalaista kotiruokaa kohtuuhintaan. Suomessa tuli syötyä grillissä paistettua liharuokaa aivan tarpeeksi, joten valitsin itselleni kevyehkön lohilautasen. Kylmäsavustettu lohi oli hyvää, mutta lisukkeena ollut hapan- ja punakaalisalaatti ei oikein sopinut yhteen miedonmakuisen lohen kanssa. Samoin tökki lautaselle asetettu piparjuurikerma.

Ennen risteilyä kävimme pankissamme kyselemässä EC-korttien perään, joiden olisi pitänyt tulla meille jo aikoja sitten. Pankkineiti katsoi koneesta tiedot ja vastasi, ettei tiedoissanne näy EC-korttien tilausta. Siis haloo, kotona on hyvässä tallessa pankissa virkailijan ja tulkin opastuksella täytetyt paperit, joissa on selvästi ruksittu myös EC-korttikohta. Tämä on juuri tyypillistä saksalaista byrokratiaa, jokainen asia pitää hakea erikseen ja pahimmillaan toiselta puolen kaupunkia olevasta virastosta. Onneksi asia hoitui samalla kertaa ja korttien pitäisi tulla viikon sisällä, joten kotirouvan ei tarvitse enää jonottaa pankissa nostaakseen rahaa kotitalousmenoihin. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kävin niin monta kertaa lähipankissa nostamassa rahaa, ettei virkailija (aina sama nainen) lopussa tarkistanut henkilötietojanikaan. Aika arveluttavaa? Suomessa ollaan jo hurjaa vauhtia siirtymässä vanhan mallisista pankkikorteista sirukortteihin, mutta täällä ne ovat vielä laajasti käytössä. Saksalaisten täytyy varmaan keksiä sirukortti uudestaan, ennen kuin ne hyväksytään täällä, kuten monet muutkin asiat (järkevät pullonpalautusjärjestelmät, tietullit jne.). Tiedättehän sen aikoinaan pankista saatavan muovisen läpyskän, jossa oli mm. tilinumero ja tilinhaltijan nimi? Kortillahan ei voinut tehdä muuta kuin nostaa rahaa omalta tililtä suoraan pankkitiskiltä. Se samainen muovikortti on kovaa valuuttaa täällä Saksassa. Suurin piirtein seuraavaan tyyliin: Vau! Asiakkaalla on tili pankissa, joten hänen täytyy olla todella luotettava tyyppi. Kukaan ei kysele, kuinka paljon tilillä onkaan loppujen lopuksi katetta? Voi herran pieksut! Tämä maa on niin takapajula monessa asiassa.

Netti-tv:stä

Kotirouva ilostui ensin eilisestä uutisesta, jossa kerrottiin, että Yleisradio avaa uuden verkkopalvelun, Yle Areenan. Sivusto on kuulemma Suomen laajin ja monipuolisin netti-tv ja radiopalvelu, johon kootaan kaikki Ylen internetsivustoilla olevat radio- ja tv-ohjelmistot sekä useimmat omatuotantoiset tv-ohjelmat. Hienoa, nyt kotirouvakin pääsee katselemaan netin kautta muuta kuin ylen uutislähetyksiä. Käyttöä hieman rajoittaa se, että oikeussyistä osa ohjelmista on katseltavissa ja kuunneltavissa vain Suomessa. Kävin testaamassa tätä laajaksi ja monipuoliseksi kehuttua verkkopalvelua, mutta yksikään ohjelma ei toiminut Suomen ulkopuolella, ei edes A-studio. Ilmeisesti A-studiossa on käytetty Gramexin alaista levymusiikkia? A-studiota pystyy onneksi vielä katselemaan videosalin puolelta, mutta kuinka kauan, jos ne siirtävät kaiken sisällön Areenaan? Palvelun käyttö on vielä tällä hetkellä ilmaista, mutta loppuvuodesta palvelun käyttäjäksi on rekisteröidyttävä, joka edellyttää maksettua tv-maksua. En kyllä rupea maksamaan 208,15 € vuodessa pelkistä ylen ohjelmista, joista suurinta osaa en edes pysty katsomaan ulkomailta käsin. Yle hehkuttaa, että Areenan sisällön laajuus ja monipuolisuus takaavat, että netti-tv kiinnostaa jatkossa entistä laajempaa käyttäjäryhmää. Minä en tunne ketään, joka katsoisi netistä samat ohjelmat, jotka on katsottavissa omasta laajakuvatelevisiosta. Minäkin aloin katsomaan netti-tv:tä vasta sen jälkeen kun muutimme ulkomaille. Nyt näyttää siltä, että Yle on pullauttamassa yhden käyttäjäryhmän kokonaan pois nimittäin ulkosuomalaiset.