Terveisiä Brysselistä!

Viime viikonloppuna kävimme kannustamassa Suomen jalkapallon maajoukkuetta Brysselissä. Peli päättyi tasapeliin 0-0, vaikka Suomen joukkue teki kaksi maalia ja peli oli yleisesti ottaen parempaa kuin Belgian joukkueen. Tunnelma Suomen fanikatsomossa oli huikea. Lippuja suomikatsomoon oli myyty yli 2 000. Edessämme istui joukko saksalaisia suomifaneja ja takana brittejä, jotka huusivat hieman murteellisella suomella: ”Hakkaa päälle!”, aivan kuin 400 vuotta sitten, kun taistelimme yhdessä ”katolisia” vastaan 30-vuotisessa sodassa. Ohessa on videomateriaalia Belgia-Suomi -pelistä.

Ajoimme suoraan Belgian läpi Brysseliin autolla ja takaisin tulimme Hollannin kautta. Matka-ajassa ei ollut mainittavaa eroa, mutta vaihtelu virkistää. Hollannin puoli osoittautui yllättävän metsäiseksi ja Belgian puolella oli söpöä maalaismaisemaa pikkukylineen ja lehmänkantturoineen. Brysselissä käytimme metroa, joka oli muuten maailman sekavimmin esitetty liikennejärjestelmä. Eri linjoja kuvaavat värit olivat lähivärejä (punainen ja keltainen), tai ne esitettiin samalla värillä, mutta eri viivan vahvuuksin. Liikennesuunnittelijoilla ei ollut alkeellisintakaan tietoa käytettävyydestä. Huonon metron kartan lisäksi liikkumista haittasi myös se, ettei asemilla ollut merkitty päätepysäkkiä, joten ei-paikallinen joutui arvaamaan meneekö linja pohjoiseen vai etelään. Turistin sai ymmälleen myös koko kaupungin kattava joukkoliikennekartta, johon oli merkitty mahdollisimman epäloogisesti ja iloisin värein kaikki mahdolliset bussi-, juna- raitio- ja metrolinjat. Ei ihme, että euvirkamiesten suoltama hallintokieli kuulostaa niin sekavalta, kun täytyy elää moisessa ympäristössä. Myönteistä Brysselin joukkoliikenteessä oli erittäin halpa, vain 4 € maksava, yhden päivän lippu kahdelle hengelle.

Brysselissä ei ollut kovinkaan paljon nähtävää. Atomiumin näimme jalkapallokentän vieressä upeassa sinisessä yövalaistuksessa. Ennen illan peliä kävimme katsomassa kuuluisan ”pissapojan” eli Manneken pissin. Vaatimattoman kokoisen suihkulähteen ympärillä parveili iso lauma turisteja räpsimässä kuvia pienestä pronssisesta pissaavasta pojasta. Tiesittekö, että pojalla on yli 600 erilaista pukua, jotka ovat näytteillä kaupungin museossa. Ensimmäisen puvun poika sai vuonna 1698 ja sen jälkeen pukuja onkin kertynyt aina joulupukin asusta suomalaiseen ylioppilaslakkiin. Näimme myös yhden Euroopan kauneimmista toreista eli Grand Palacen. Torin varrella ovat mm. Brysselin kaupungin talo ja museo.

Ylhäällä olevassa kuvassa on Manneken Pissin suihkulähde ja alhaalla olevassa kuvassa lähikuva tällä kertaa vain vettä pissaavasta pojasta. Alkuperäinen patsas varastettiin 60-luvulla, joten kuvassa oleva patsas on kopio alkuperäisestä.

Ylhäällä olevassa kuvassa on Grand Palacen aukiota ja alhaalla olevassa kuvassa on aukiolla oleva epäsymmetrinen kaupungintalo.

Brysselin yleisilme oli melko rähjäinen Euroopan pääkaupungiksi lukuun ottamatta turistien kansoittamaa keskustaa ja parlamentin aluetta. Yövyimme lähellä keskustaa olevassa kiinalaisten pitämässä hotellissa ChaoCowssa, joka oli aivan Noordstationin (yksi Brysselin pääasemista) vieressä. Hotelli sijaitsi kahden toisistaan poikkeavan alueen rajalla. Pohjoisessa alue oli rähjäistä maahanmuuttajien kansoittamaa slummia ja etelässä oli lasisia ultramoderneja virastotaloja. Hotellin vieressä olevalla kadulla huntupäiset maahanmuuttajat ostivat ja myivät omia tuotteita ja rinnakkaisella kadulla näyteikkunoissa pyörivät kebabrullat vaihtuivat kyllästyneen näköisiin prostituoituihin. Ei mikään miellyttävä paikka kävelemiseen päivälläkään. Onneksi saimme auton parkkiin poliisiaseman viereen.

Kuvassa hotellin ikkunasta otettua kuvaa Brysselin liikerakennuksista ja pohjoisesta rautatieasemasta. Arvaa nukuimmeko yön hyvin? Junat kolisivat ja poliisin pillit ujelsivat läpi yön.

Belgiassa puhutaan kolmea kieltä: hollannin murretta eli flaamia, ranskaa ja saksaa. Erään belgialaisen huoltoasemayrittäjän mukaan he puhuvat turistin kanssa mieluummin saksaa kuin englantia, mikä on ihan kiva juttu näin saksankielenopiskelijan kannalta. Vaikka englanti on nykyajan lingua franca, niin ei sillä pärjää kaikkialla. Tosin alkeellinenkin ranskan kielen taito olisi ollut ihan tarpeellista, sillä noin 50 % väestöstä on ranskankielisiä ja vain 1 % väestöstä puhuu äidinkielenään saksaa.

Kuvassa olevasta pienestä suklaapuodista ostimme belgialaisia tryffeleitä.

Tuliaiseksi ostimme (omaan käyttöön) belgialaista suklaata ja olutta. Kuuluisia olutmerkkejä ovat mm. Stella Artois, Maes, Leffe ja Grimbergen, joista tulee kommenttia ruokablogiin. Ja belgialainen suklaa- Se on taivaallista!!!

München II: Oktoberfest

Münchenin matkakertomus jatkuu oluenhuuruisella tekstillä Oktoberfestistä, ja sen jälkeen muutama sana Münchenin kaupungista ja Deutsche Museumista.

Oktoberfestin sisääntuloportti.

Perjantai- ja lauantai-iltana nautimme paikallisten panimoiden tuotteita Oktoberfestillä. Oluen lisäksi maistoin myös makeaa ”Radleria”, joka on puoliksi oluen ja sitruunalimonadin sekoitus. Jos et halua tulla aivan huppeliin muutaman tuopillisen jälkeen, niin ”Radler” on aivan hyvä vaihtoehto oluelle.

Tätä varten Oktoberfesteillä tullaan.Kuvassa Hofbräun panimon massit (1 litra olutta).

Oktoberfest on vuosittain järjestettävä kaksiviikkoinen sadonkorjuujuhla. Juhla järjestettiin ensimmäistä kertaa lokakuun 12. 1810, jolloin Bavarian kruunuprinssi Ludwig meni naimisiin prinsessa Therese von Sachsen-Hildburghausen kanssa. Siitä lähtien juhla on pidentynyt viisipäiväisestä tapahtumasta kahden viikon mittaiseksi ja siirtynyt osittain syyskuun puolelle lämpimämpien säiden takia. Paikalliset kutsuvat Oktoberfestiä nimellä Wiesn, koska se sijaitsee niityllä (Wiese). Paikalliset panimot ovat pystyttäneet niitylle 14 oluttelttaa, jotka tarjoavat vain omia tuotteita. Alueella on myös huvipuisto. Sinne pääsee S-bahnalla jäämällä Hackerbrücke -pysäkille ja seuraamalla kansallispukuista (miehillä nahkaiset polvihousut ja usein punavalkoruudulinen paita sekä naisilla liivihameet) ihmisvirtaa juhla-alueelle.

Olutteltta ulkoa. Ei oikein muistuta suomalaista kaljatelttaa.

Tänä vuonna juhlijoita oli 6,2 miljoonaa, jotka joivat yhteensä 6,7 miljoonaa litraa olutta. Juhlijan kannattaa muistaa, että olutta saa vain yhden litran annoksina eli maßinä. Tänä vuonna ”maß” maksoi 8 € tippeineen. Oluen lisäksi paikalta saa ruokaa kuten paistettua kanaa (baijeriksi ”Hendl”). Periaatteessa olutta saa tilattua vain pöydästä, mutta esim. lauantaina kaikki 100 000 istumapaikkaa olivat täynnä, joten tarjoilijat joustivat ja tarjoilivat myös käytäville. Jos haluaa pöydän isommalle porukalle, niin kannattaa tulla ajoissa paikalle ja silloinkin istumapaikat löytyvät useimmiten vain ulkoterassilta, koska teltan sisällä olevat paikat on jo varattu jopa vuotta aikaisemmin. Meillä oli onnea matkassa, että pääsimme istumaan illalla myös sisätiloihin, jossa on parhaimmat menot (mm. orkesteri). Vajaan pöydän näkyessä kannattaa aina kysyä onko siinä tilaa? Baijerilaiset ovat hyvin ystävällisiä ja tiivistävät tarpeen vaatiessa. Juttuseuraa pöydistä löytyy aina useammalla kielellä, vaikka laulavaa baijerin murretta ei tahdo millään ymmärtää.

Erään olutteltan sisältä. Kuten huomaatte tungos oli valtava, mutta istumapaikkoja riitti silti, kunhan jaksoi silmä kovana tähyillä vapaita paikkoja.

Seuraavan kerran kun joku suomalainen asiantuntija puhuu ”eurooppalaista juomakulttuurista”, niin suosittelen henkilöä käymään Oktoberfestillä: väsyneitä juhlijoita nukkumassa puistossa, rähinöitä, sammuneita pöydissä, oksentelua ja eri asteisessa humalatilassa hoipertelevia asiakkaita. Ei suomalainen juomakulttuuri poikkea kovinkaan paljon esim. italialaisesta, saksalaisesta tai englantilaisesta. Lukuun ottamatta siinä, että eurooppalaiset tyhjentävät rakkonsa sisätiloissa. Lasten kanssa liikkuvien kannattaa paikalla käydä päivällä, kun meno on vähän rauhallisempaa.

Yli puolet Oktoberin asiakkaista olivat sonnustautuneet kuvan mukaisiin kansallispukuihin. Naisten asut olivat erivärisiä ja pituisia, myös miesten polvihousujen pituus vaihteli shortseista kuvassa näkyvään pituuteen asti. Erittäin suosittuja olivat myös erilaiset kansanomaiset villaneuleet. Niillä, joilla ei ollut kansallispukua, sonnustautuivat erilaisiin hattuihin (ks. kolmanneksi ylin kuva).

Lauantaina söimme ennen Oktoberfestille lähtöä Baijerilaisessa ravintolassa Donisil. Ravintola löytyy aivan Marienplatzin läheltä. Lähes kaikki perinteiset saksalaisruoat maksoivat 7,80 € ja annokset olivat saksalaiseen tyylin mukaan isoja. Oktoberfestin takia ravintolat olivat yleensä aivan täynnä, mutta pöydän löysi, kunhan jaksoi kierrellä jonkin aikaa.

Koko kaupunki oli täynnä koristeellisia mastoja. Kuvassa oleva masto löytyi kauppatorilta.

Sunnuntaina vietimme lähes koko päivän Deutsches Museumissa, joka on yksi maailman suurimmista tiedemuseoista. Sinne pääsee S-bahnalla Isartor -pysäkille, josta on lyhyt kävelymatka museoon. Kävelymatkan aikana ylitimme kirkkaan ja sorapohjaisen Isar-joen. Perhelippu museoon maksoi 17 €. Museon näyttelyt olivat suurelta osin vuorovaikutteisia. Vierailija pystyy suorittamaan pieniä kokeita ja testaamaan eri laitteita. Me kokeilimme, montako volttia irtoaa maailman ensimmäisestä sähkömoottorista, miten tiheys vaikuttaa kappaleen painoon ja kuinka hyvin sähkövirta kulkee ihmisen läpi.

Maailman ensimmäinen sähkömoottori, jonka toimivuutta sai kokeilla.

Kuten huomaatte, vietimme aikaa lähinnä luonnontieteidenosastolla, jossa oli omat näyttelyt: öljyjalostukselle, metalli- ja koneteollisuudelle, keramiikan- ja lasinvalmistukselle jne. Kaiken huipuksi näyttelyt kattoivat lähes koko teollisen ajanjakson aina morsetuslaitteesta videopuhelimeen ja useimmista kerrottiin kansantajuisesti myös niiden toimintaperiaatteet.

Saksalaista täsmällisyyttä museossa. Sähköpylväiden pienoismallit oli luetteloitu eri käyttötarkoituksin.

Olisimme varmaan viihtyneet siellä koko päivän, mutta jalat tekivät lakon ja pää oli aivan pyörällä kaikesta ihmisen tähän mennessä tuottaman tekniikan määrästä, joten suuntasimme kohti lähintä ravintolaa. Sitä ennen kävimme museon pihalla olevassa simulaattorissa Michael Schumacherin kyydissä. Formulakyyti ei oikein vakuuttanut, sama kuin olisi katsellut pleikkarin formulapelin uusintaa tavallista isommalta näytöltä. Aivan museon vieressä sillan kupeesta löytyikin kiinalainen ravintola Wok&Roll, jonka erikoisuutena oli liukuhihnalla pyörivä sushi-bufee (14 €). Ajatus raa´asta kalasta houkutti, mutta päädyimme kolmen hengen päivälliseen, joka sisälsi pöytään tarjoiltuna keiton, uppopaistetut alkupalat, joissa jokaisessa oli erilainen täyte, kolme liharuokaa (ankkaa, härkää ja possua) sekä jälkiruoaksi vesimelonia ja jäätelöä. Hinta-laatusuhde oli erinomainen.

Maanantaina nukuimme pitkään, veimme lentolaukun hbf:lle säilytykseen ja suuntasimme Marienplatzille, jonka läheisyydestä löytyvät kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Käväisimme kauppatorilla, jossa myytiin mm. Weißwürstia (valkoista aivoista tehtyä makkaraa) ja Leberkäseä (makkaravanukasta), jotka molemmat ovat Baijerilaisia herkkuja. Torilla oli myös useita edullisen näköisiä kalaravintoloita. Seuraavana kohteena oli Münchenin kuuluisin olutupa, Hofbräuhaus, jonka sisätiloihin mahtuu tuhansia janoisia oluenystäviä. Itse asiassa yritimme jo lauantaina (päivällä) käydä siellä, mutta emme jaksaneet jonottaa sisäänpääsyä. Tällä kertaa tilaa oli sen verran, että pääsimme kulkemaan koko valtavan olutbaarin läpi. HBH mahtaa olla maailman ainoa baari, jossa oma turistimyymälä ja jonne asiakkaat eivät välttämättä tule syömään ja juomaan vaan kulkevat baarin läpi kuin ”turistit”. Sunnuntaina päättyneen Oktoberfestien jälkeiset jatkobileet jatkuivat siellä ja väsyneen näköinen orkesteri yritti viihdyttää meluavia asiakkaita keskellä päivää. Tällä kertaa emme pysähtyneet tuopilliselle, koska olimme jo juoneet tarpeeksi monta maßia Hofbräun teltassa Oktoberfestillä.

Kuvassa oikealla Münchenin kuuluisin oluttupa Hofbräuhaus ja etualalla on Hard Rock Cafen terassi.

Lähdimme takaisin Marienplatzille, josta löysimme kahvilan aivan raatihuoneen edestä. Loppuajan seurasimmekin ”olutmainoskuvausta” viereisessä pöydässä. Mallien piti juoda vaahtoavaa olutta ja saada olutviikset ylähuuleen, mikä osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Kuten kaikki oluen ystävät tietävät, että vaahto laskeutuu jossain vaiheessa ja se ei ole yhtä kestävää kuin saippuavaahto. Innokas miespuolinen tarjoilijamme kiirehti auttamaan kuvauksessa ja olutta vispatessaan kopautti lopulta tuopista pohjan rikki, jolloin olut valui tyttöjen syliin. Oli mielenkiintoista ja hauskaa seurata mainoskuvausta aivan lähietäisyydeltä.

Kuvassa Marienplatzin aukiota ja taustalla siintää remontissa ollut Rathaus.

Kiitokset T:lle ja P:lle vieraanvaraisuudesta! Tulemme varmaan vierailulle uudestaan, mutta tuskin festivaalien aikaan;)

München I: Dachaun keskitysleiri

Yleistä tietoa Dachaun keskitysleiristä

Dachaun keskitysleiri (1933-1945) oli ainoa leiri, joka oli toiminnassa koko natsihallinnon ajan. Se sijaitsee noin 16 km päässä Münchenistä lähellä Dachaun kaupunkia. Leirille pääsee Münchenin keskustasta S-bahnalla (S2) Dachaun pysäkille, josta pääsee paikallisbussilla (nro 726) suoraan leirin edustalle. Sisäänpääsy leirialueelle ja museoon on ilmaista. Alue on erittäin laaja, joten kannattaa varata aikaa. Me kiertelimme aluetta peräti kolme ja puoli tuntia ja silti päärakennuksessa sijaitseva museokin tuli vain katsottua pikaisesti läpi.

Leiri koostuu kahdesta alueesta: varsinaisesta leiristä, jossa oli 32 parakkia, hallintorakennukset ja vankila, sekä krematorioalueesta. Päärakennuksessa on leirin museo, jossa on mm. kertomuksia vankien elämästä, vangeille kuuluneita tavaroita ja yleensä keskitysleirien toiminnasta koko sodanaikaisen Saksan alueella. Alueella oli myös sodanjälkeen pystytetyt neljä uskonnollista muistomerkkiä (katollinen, ortodoksinen, protestanttinen ja juutalainen) leirillä kuolleiden ja eläneiden vankien muistoksi. Aivan leirialueen takana on Karmeliittaluostari, joka ei ollut lauantaina auki.

Leirillä kaksi parakkia oli rakennettu uudelleen vastaamaan leirin aikaista tilaa (vankien sängyt, vessat ja pukukaapit), ja muista parakeista oli jäljellä vain perustukset. Parakissa vankien päivä alkoi klo 4 aamuyöstä ja nukkumaan he pääsivät klo 9 illalla. Vangit työskentelivät joka päivä 15 tuntia mm. ompelimossa. Sunnuntai oli ainoa vapaapäivä, jolloin vangit saivat seurustella toistensa kanssa ilman vartijoita ja antoivat ehkä leipäpalan nälkiintyneelle toverilleen parakkien välissä olevalla ”vapauden ja inhimillisyyden tiellä”, joka toimi vastakohtana leirin muulle epäinhimilliselle toiminnalle. Leirissä oli myös kirjasto, josta vangit saivat halutessaan lainata saksankielistä kirjallisuutta. Leirissä harjoitettiin myös kulttuuritoimintaa esim. kuorolaulua.

Leirillä oli yli 200 000 vankia yli 30 eri maasta, joista viisi vankia oli Suomesta. Leirin vangit olivat assosiaalisia, romaaneja, kommunisteja, juutalaisia, homoseksuaaleja ja muita natsihallinnon vastustamia henkilöryhmiä. Dachaun keskitysleiri oli lähinnä työleiri eikä tuhoamisleiri kuten Auchwitz-Birkenau. Silti leirillä kuoli yli 25 000 vankia pääasiassa sairauksiin, aliravitsemukseen ja itsemurhiin. Leirillä myös tapettiin työkyvyttömiä vankeja. Leirillä oli kaksi krematoriorakennusta, joista uudemmassa oli myös suihkuhuoneeksi naamioidut kaasukammiot syklon-B panossäiliöineen. Kaasukammioita ei kuitenkaan koskaan käytetty tässä leirissä. Leirin yksi parakki oli varattu lääketieteellisiä kokeita varten. Saksan ilmavoimien lääkärit testasivat painekammiossa ihmisten selviytymistä korkeassa ilmanalassa, tutkivat kylmävesialtaissa hypotermian vaikusta vankeihin ja meriveden käyttöä juomavetenä. Lisäksi vangeilla testattiin erilaisten tautien (malarian) tarttuvuutta ja hoitokeinoja. Esimerkiksi eräskin vanki joutui syömään yhden päivän aikana yli 200 tablettia. Erityisesti mieleeni jäi kummittelemaan museossa esillä ollut kuvasarja painekammiokokeeseen osallistuneesta juutalaisvangista, joka sai sen seurauksena veritulpan aivoihin. Painekammiokokeissa kuoli 80 vankia ja loput 120 hengissä selvinnyttä ammuttiin kokeiden jälkeen.

Valokuvia Dachaun keskitysleiristä.

Lisää kuvia löytyy kuva-arkistosta

Leirin tuloportissa luki toivoa herättävästi sinne tuleville vangeille kehoitus: "Arbeit macht frei." (Työ vapauttaa). Sama slogani oli myös kirjoitettu päärakennuksen kattoon valkoisella maalilla, niin että se näkyi leirin kaukaisempaan nurkkaan asti. Portti oli museon suosituin ja vaikeimmin kuvattava kohde, koska liikenne alueelle kulki sen kautta.

Leirin sivukäytävä, joka johtaa kreamatorioalueelle. Itse alue on piilossa metsikön takana eli kuvassa näkyvän kentän takana ja vasemmassa laidassa. Oikeassa laidassa on parakkirakennusta.

Alueen yksi harvoista vartiotorneista.

Leirialue oli ympäröity piikkilanka-aidalla, vallihaudalla ja vartiotornein. Kuvassa oikealla puolella näkyvälle nurmikentälle eksynyt vanki ammuttiin varoittamatta.

Muistopaasi juuri ennen krematorioaluetta muistutti vierailijoita: "Denket daran, wie wir hier starben" (Ajatelkaa, miten me täällä kuolimme.)

Krematoriorakennus, jossa sijaitsivat polttouunit, suihkukammiot, odotustilat ja ruumishuoneet. Rakennuksen taustalla näkyvässä metsikössä oli teloituspaikat ja tuhkien kasaamisalue.

Vankien odotushuoneen ikkunat, joista sai katsella viimeisen kerran aurinkoa ennen lopullista desinfiointia.

Desinfiointikammiot eli suihkuhuoneet. Harmaa metallilieriö vasemman puoleisen oven vieressä (kammion sisällä) oli syklon B -panostin.

Krematorioalueelle jouduttiin rakentamaan uusi krematoriorakennus entisen lisäksi, koska kuolleiden määrä leirillä kasvoi koko ajan sodanloppua kohti. Kuvassa on uudemmat polttouunit.

Muuri, jota vasten työkyvyttömät vangit ammuttiin. Lähellä muuria oli myös polttouunin tuhkien sijoituspaikka eli kymmenientuhansien vankien viimeinen leposija .

Leirialue oli ympäröity piikkilanka-aidalla, vallihaudalla ja vartiotornein. Kuva on otettu leiriin päin krematorioalueen portilta.

Taustalla siintää rekonsruktoitu parakkirakennus ja kuvan etualalla näkyy parakkien perustuksia. Parakkien numerot oli taltioitu kivilaattaan. Kuvan jalavarivistö reunusti myös sodan aikana leirin pääkäytävää, jossa vangit tapasivat toisiaan sunnuntaisin.

Ovi parakkiin.

Parakin sisältä vankien pukukoppeja. Parakki oli suunniteltu 50 vangille, mutta sodan loppuvaiheessa sinne ahdettiin jopa yli 500 vankia, joilla oli käytettävissä yhteisesti vain kahdeksan vessaa ja yksi kylpyhuone.

Päärakennuksen edessä oleva pronssinen muistomerkki, joka oli tavallaan karmean esittävä riutuvine ihmishahmoineen olemattomassa tilassa; vailla ihmisarvoa, oikeuksia, vapautta ja inhimillisyyttä .

Päärakennuksen (museon) sisällä oleva puinen kirjoituspöytä, jonka päällä natsivirkailija kirjasi ihmiset joko työkykyisiksi tai tapettaviksi. Seinällä oleva haalistunut teksti kieltää irvokkaalla tavalla tupakoinnin.

Päärakennuksen takana oleva vankilan pitkä käytävä selleineen, jossa rangaistiin tottelemattomia vankeja mm. puolalaisella kidutuksella (vangit sidottiin kettingillä käsistään roikkumaan kattoon).

Kreamatorioalueella lähellä tuhkien sijoituspaikkaa oli muistomerkki, jossa pyydettiin: "Älkää unohtako." Koko alue oli makaaberissa kauneudessaan ja karmivuudessaan niin vaikuttava ja ihmisyyteen syvälle luotaava kokemus, etten edes pystyisi halutessani unohtamaan sitä.

Ajatuksia

Leiri oli kokonaisuudessaan ahdistava kokemus. Siellä käydessä joutui sukeltamaan syvällä itseensä ja miettimään perinpohjin omia arvojaan ja ihmisyyttä kaikkien niiden kauheuksien keskellä. Suurin kysymys mikä heräsi oli se, kuinka tavalliset ihmiset pystyivät kadottamaan kokonaan moraaliset arvonsa, älynsä, humaanisuuden ja inhimillisyyden rippeet itsestään. Mitä minä olisin tehnyt? Olisinko ummistanut silmäni kuten miljoonat ihmiset ympäri Eurooppaa? Olisiko minussa ollut rohkeutta nousta vastarintaan kuten niillä muutamilla harvoilla ihmisillä, joiden sivistyneisyys, humaanisuus, poliittiset tai uskonnolliset arvot estivät heidän vajoamisen natsisimin suohon? Paikan karmeudesta huolimatta suosittelen kaikkia edes kerran elämässään käymään vastaavanlaisessa paikassa. Se pysäyttää, varoittaa ja muistuttaa meitä paremmin ja syvällisemmin kuin aiheesta kirjoitetut lukuisat kirjat siitä, kuinka musta ihmisluonto voikaan olla.

Terveisiä kaikille Münchenistä!

Terveisiä kaikille tutuille ja tuntemattomille Münchenistä! Lähdimme viime viikon perjantaina miehen serkun luo Müncheniin ja kotiuduimme vasta eilen illalla, joten blogia ei päivitetty viikonlopun aikana. Reissu oli kaiken kaikkiaan kiva ja monipuolinen. Kävimme perjantaina Oktoberfestillä, lauantaina Dachaun keskitysleirillä ja Oktoberfestillä, sunnuntaina museokierroksella ja maanantaina oli vielä aikaa keskustan nähtävyyksien katsomiseen. Nyt on todella väsynyt olo ja jalat aivan muusina, vaikka lomailun pitäisi rentouttaa eikä väsyttää. Aina sama tilanne kaikkien kaupunkilomien suhteen, kun yrittää lyhyessä ajassa käydä läpi kaikki tärkeimmät nähtävyydet.

Yritän laittaa matkakuvauksen tällä viikolla blogiini ja laitan sen luultavammin kahdessa osassa: Dachau ja Oktoberfest, mutta sitä ennen vastaan Ranskattaren haasteeseen, joka jätettiin blogiini jo viime viikolla. Haasteet kun tahtovat aina tulla siihen aikaan kun olen kiireinen, mutta eikös sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tässäpä vastaukset haastekysymyksiin:

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:
1. Projektityöntekijä
2. Assistentti
3. Projektipäällikkö
4. Kopioapulainen
Tulipas paperinmakuinen työhistoria, vaikka on sitä muutakin tehty.

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
1. Malmö
2. Rauma
3. Helsinki
4. Täällä

Neljä tv-ohjelmaa, joita tykkään katsella:
1. Das perfekte promi dinner
2. Deadwood (Koko sarjan viimeinen jakso tuli katsottua viime viikolla.) :(
3. Simpsonit
4. Lost
Katson hyvin vähän televisiota, joten oikeastaan ainoastaan ensimmäinen kohta on varsinainen tv-ohjelma ja muut katson dvd:ltä.

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:
1. Lontoo (Ehdottomasti meidän perheen ykköskaupunkilomakohde)
2. Pariisi
3. Varsova
4. Singapore:
Tulipas kaupunkivoittoinen lista, vaikka paras paikka lomailuun on sinisen meren äärellä paahtavan auringon alla.

Neljä Internet-sivua, joilla käyn päivittäin:
1. Google
2. Blogilista (omien suosikkien lisäksi löytyy aina muutakin mielenkiintoista luettavaa)
3. Omassa blogissani
4. Iltalehti
Ainoa paikka, jossa takuuvarmasti käyn joka päivä on Iltalehti. Luen sen aina aamuisin kahvin kera keittiön pöydän ääressä. Kerron joskus kuinka se tapahtuu. Tekniikka on nastaa!

Neljä lempiruokaani:
1. Suomalainen pitsa (ei tullut varmaan kenellekään yllätyksenä)
2. Anopin kana (en vieläkään osaa tehdä sitä yhtä hyvin)
3. Kaikki thaimaalaiset ja intialaiset tuliset ruoat
4. Äidin ruoat maistuvat aina yhtä hyvältä

Missä haluaisin olla juuri nyt:
1. Suomessa
2. Täällä (Koti on maailman paras paikka, missä se ikinä onkaan)
3. Bora Boralla (merta ja aurinkoa)
4. Sydney (joskus siellä on käytävä)

Suunnitelmia

Nixonin kahden viikon syysloma alkaa parin viikon päästä ja lomasuunnitelmat on siltä osin lyöty lukkoon. Suuntaamme yhdeksi pitkäksi viikonlopuksi miehen serkun luo Müncheniin. Tavoitteena on ainakin käydä Oktoberfestillä (maailman suurimmat olutfestivaalit) ja Dachaussa (natsien keskitysleirillä). Paikanpäällä varmentuu sitten muu ohjelma. Onneksi on paikallinen opas, niin ehkä näemme kaupunkia tavallista monipuolisemmin tai sitten emme, vaan istumme olutteltassa kolpakon äärellä turisemassa mukavia koko viikonlopun;).

Ajanpuutteen vuoksi Alpit jää tällä kertaa näkemättä, mutta ensi kesänä on tarkoitus suunnata autolla Italian puolelle toisen serkun luo ja samalla reissulla tulee nuo Alpitkin ylitettyä (tai alitettua) kuin Hannibal aikoinaan. Syyslomalla aiomme tehdä myös yhden yön automatkan joko Luxemburgiin tai Hollantiin. Laittakaa vinkkejä tulemaan mitä kannattaisi nähdä eo. maissa. Varsinkin Hollanti kiinnostaa, kun se on aivan naapurissa ja siellä voisi pyörähtää useamman kerran.

Jokiristeily 2

Tänään veimme vieraamme (mieheni isän) Rheinin risteilylle. Täytyy myöntää, että ajoitus osui tällä kertaa aivan nappiin (ei odotuksia ja jonotuksia). Laiva oli juuri lähtemässä satamasta, kun astuimme kyytiin ja aurinkokanneltakin löytyi vielä paikkoja. Tunnin risteilyn jälkeen saavuimme laituriin ja taivas repesi heti kun astuimme laiturille. Onneksi paikalliset sadekuurot ovat useimmiten lyhytaikaisia. Muuten ihan kiva risteily, mutta en ymmärrä, miksi yleensä julkisilla paikoilla (laivat, ravintolat, kaupat, hissit jne) täytyy aina soittaa taustamusiikkia ja kovalla äännellä. Aiemmassa asuinkunnassani oleva arvauskeskus oli valinnut odotusmusiikin sijaan ärsyttävän tekopirteän naisen äänen, joka kimitti aina parin minuutin välein. ”Meillä on nyt ruuhkaa. Olkaa hyvä ja odottakaa”. Silloin kyllä olisi mieluummin kuunnellut sen puoli tuntia huonompaakin ”hissimusiikkia”, joka ei olisi kohottanut kotirouvan verenpainetta huippulukemiin ja puhelimeen lopulta vastaava asiakaspalvelija olisi saanut loppupeleissä huomattavasti ystävällisempää kohtelua. Entschuldigung! En voi laskea verenpainettani tahdonalaisesti kuten joogit.

Kuvassa on jokiristeilylaivamme, joka on juuri lähdössä matkaan (pääsimme viime tipassa mukaan kyytiin). Huomaa mustanpuhuvat pilvet taivaalla ja joen toisella puolen näkyy kaupunkiimme saapunut huvipuisto isoine laitteineen.


Saavumme hetken päästä laituriin. Kuvassa on yksi monista kuljetusproomuista, joilla tavara kulkee edestakaisin Rheiniä.

Risteilyn jälkeen menimme syömään kantapaikkaamme eli rapiat 150 vuotta vanhaan panimoravintolaan, josta saa perinteistä saksalaista kotiruokaa kohtuuhintaan. Suomessa tuli syötyä grillissä paistettua liharuokaa aivan tarpeeksi, joten valitsin itselleni kevyehkön lohilautasen. Kylmäsavustettu lohi oli hyvää, mutta lisukkeena ollut hapan- ja punakaalisalaatti ei oikein sopinut yhteen miedonmakuisen lohen kanssa. Samoin tökki lautaselle asetettu piparjuurikerma.

Ennen risteilyä kävimme pankissamme kyselemässä EC-korttien perään, joiden olisi pitänyt tulla meille jo aikoja sitten. Pankkineiti katsoi koneesta tiedot ja vastasi, ettei tiedoissanne näy EC-korttien tilausta. Siis haloo, kotona on hyvässä tallessa pankissa virkailijan ja tulkin opastuksella täytetyt paperit, joissa on selvästi ruksittu myös EC-korttikohta. Tämä on juuri tyypillistä saksalaista byrokratiaa, jokainen asia pitää hakea erikseen ja pahimmillaan toiselta puolen kaupunkia olevasta virastosta. Onneksi asia hoitui samalla kertaa ja korttien pitäisi tulla viikon sisällä, joten kotirouvan ei tarvitse enää jonottaa pankissa nostaakseen rahaa kotitalousmenoihin. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kävin niin monta kertaa lähipankissa nostamassa rahaa, ettei virkailija (aina sama nainen) lopussa tarkistanut henkilötietojanikaan. Aika arveluttavaa? Suomessa ollaan jo hurjaa vauhtia siirtymässä vanhan mallisista pankkikorteista sirukortteihin, mutta täällä ne ovat vielä laajasti käytössä. Saksalaisten täytyy varmaan keksiä sirukortti uudestaan, ennen kuin ne hyväksytään täällä, kuten monet muutkin asiat (järkevät pullonpalautusjärjestelmät, tietullit jne.). Tiedättehän sen aikoinaan pankista saatavan muovisen läpyskän, jossa oli mm. tilinumero ja tilinhaltijan nimi? Kortillahan ei voinut tehdä muuta kuin nostaa rahaa omalta tililtä suoraan pankkitiskiltä. Se samainen muovikortti on kovaa valuuttaa täällä Saksassa. Suurin piirtein seuraavaan tyyliin: Vau! Asiakkaalla on tili pankissa, joten hänen täytyy olla todella luotettava tyyppi. Kukaan ei kysele, kuinka paljon tilillä onkaan loppujen lopuksi katetta? Voi herran pieksut! Tämä maa on niin takapajula monessa asiassa.

Kölnin reissu, osa 2a

Kävimme viimeksi perheen kanssa Kölnissä tämän vuoden toukokuussa. Silloin matkustimme Kölniin junalla ja vierailimme Kölnin kuuluisassa tuomiokirkossa sekä suklaamuseossa (entisessä blogissa on matkakuvaus siltä reissulta). Kölniin menimme tällä kertaa autolla ja parkkihallikin löytyi sopivasti tuomikirkon alta. Panimme merkille sen, kuinka halpaa Saksassa on yleensä auton parkkeeraus. Domin parkkihallissa, joka on siis keskellä kaupunkia, veloitettiin 1 €/h, kun taas vastaavassa parkkihallissa Helsingin keskustassa veloitettiin 0,50 €/9 min (yli 3 € tunti).

Tosin tälläkin reissulla vierailimme tuomiokirkossa, koska vieraillehan on näytettävä lähiseudun nähtävyyksiä. Jaksoimme nousta vajaat 157 metriä (tornit ovat noin 157 m korkeita) kapeita kierreportaita (yhden metrin levyinen) pitkin kirkon päätornin huipulle. Minä olen ihan oikeasti korkean- ja ahtaanpaikankammoinen, mutta sisulla menin eteenpäin, vaikka viimeinen osuus rautakierreportaita meinasikin nostaa palan kurkkuun. Mielestäni oli helpompaa nousta Kölnin tuomikirkkoon kuin Eiffel-torniin, vaikka sinne ei tarvinnutkaan nousta ahtaita portaita pitkin. Jostain kumman syystä inhosin erityisesti Eiffelin ensimmäisen ja toisen tasanteen hissejä, jotka olivat sellaisia kitiseviä vaunuja yhden rautaköyden varassa. Tuomiokirkon torni muuten kannattaa katsastaa keskellä viikkoa ja keskellä päivää, etenkin jos on liikkeellä loma-aikaan. Tänäänkin oli kierreportaissa pienoista ruuhkaa ja samoja kapeita portaita pitkin noustaan ylös ja laskeudutaan alas. Voin kuvitella millaista meno on kesäviikonloppuna kun amerikkalaiset turistit vyöryvät ylös kohti tornin huippua.

Ensimmäinen ja viimeinen kuva on otettu tornin huipulta. Viimeisessä kuvassa näkyy restaurointityön jälki (pieni osa tornia on puhallettu puhtaaksi ilmansaasteesta) ja puhdistustyö jatkui yhä. Keskimmäisessä kuvassa näkyy torni, jonne kiipesimme

Kölnin tuomikirkon (Kölner Dom) rakentaminen aloitettiin 1200-luvulla ja päättyi 1800-luvulla. Siinä välissä oli 300 vuoden tauko, koska kirkon rakentamiseen varatut rahat loppuivat. Tuomiokirkko muistuttaa ulkonäoltään hyvinkin paljon Pariisin Notre-Damea. Tosin ovathan molemmat kirkot arkkitehtuudeltaan goottilaisia, joka on siis romaanisen kauden jälkeinen ja renesanssia edeltävä tyylissuunta. Notre-Damen rakentaminen aloitettiin 1163 ja se valmistui jo vuonna 1325, joten Kölnin tuomiokirkko ei kuulu varsinaisesti keskiaikaisiin kirkkoihin.

Saksassa elää seuraava legenda, jos Kölnin tuomiokirkon rakentaminen lopetaan, niin seurauksena on maailmanloppu. Maailmanlopusta ei ole silminnäkijähavaintojen mukaan ole pelkoa, koska osa kirkosta oli entisöitävänä. Eräskin työmies hiekkapuhalsi tänään päätornin viereisestä pikkutornin seinäkoristeita. En kyllä pystyisi moiseen hommaan, vaikka kuinka hyvin maksettaisi. Seuraavissa kuvissa on mielestäni kauniita yksityiskohtia Kölnin tuomiokirkosta.

Ensimmäisessä kuvassa on tornin koristeellista kattorakenelmaa, josta valo siivilöityi ihanasti lävitse ja luultavasti sadekin (kuvassa ei näy kaunis valon siivilöityminen). Toisessa kuvassa on kirkon mosaiikkilattiaa. Kuvia järjestäessä huomasin, että lattian vaakunaornamentissa on selvästi näkyvissä Suomen lippu.

Ylhäällä olevassa kuvassa on yksi kirkon monista värikkäistä lasi-ikkunoista

Kesäloma suppeasti

24.6.2007 Rostockiss
-eläintarha ja kaupungin ihmettelyä

Pingviinit ovat aurinkokylvyssä.

25.6.2007 Itämerellä
-ajantappamista, Unon pelaamista, dvd:n katselua

Itämeren ylitse matkustimme tällä erittäin nopealla aluksella. Matka kesti vain 25 tuntia + väh. 2 tuntia odotusta molemmissa satamissa.

26-30.6.2007 Helsingissä
-saapuminen Helsinkiin klo 6:00 aamulla
-saunaan klo 10:00
-shoppailua, vierailuja, saunomista, terassilla ensimmäiset siiderit, Tuska-festarit

30.6-1.7.2007 Rovaniemellä
-yöpyminen hotelli Santa Clausissa (suosittelen: hyvä buffetaamiainen, saunaosasto, kauniit ja tilavat huoneet, ilmainen parkki hallissa sekä sijainti keskellä kaupunkia)
-hautajaiset
-miehen sukulaisia
-jutajaiset (näimme vain loppukulkueen ja senkin vahingossa)

1-8.7.2007 Mökillä
-kahdet grillijuhlat + jokapäiväistä grillaamista
-kotirouvan sukulaisia ja tuleva siskon lapsi tervehti tätiään mojovalla potkulla:)
-saunomista, uintia, auringonottoa (parina päivänä ei satanut vettä)
-parisuhdeilta Oulussa: Rotuaaripiknik ja yöpyminen Sokos-hotellissa
-mies pelasti kolme pääskysenpoikasta varmalta kuolemalta nostamalla ne takaisin pesään ja kotirouva piti tikaista kiinni, ettei mies putoa ja katkaise niskojaan.

Rotuaaripinikillä esiintyivät torstaina 4.7.2007 Martti Tervo, Irina ja Apulanta. Maailman parasta ruokaa on itse savustettu tuore perämerenlohi.

8-9.7.2007 Helsingissä
-vierailuja
-käynti Kampin lautapelikaupassa, josta tarttui mukaan Carcassonne-peli
-lähtö takaisin Saksaan Länsisatamasta klo 22

Lähtö Helsingistä.

10.7.2007 Itämerellä
-ajantappamista, uuden lautapelin testausta ja pääsimme katsomaan aitiopaikalta erään maailman suurimman purjehduskilpailun veneitä tositouhussa. Kilpailun nimi jäi hämärän peittoon, mutta veneitä oli paljon.

Ainoa kuva, jossa yksi kilpailuun osallistuneista veneistä erottuu edes jollain tavalla

Rostockin satamassa 10.7.2007 ja pitkä ajomatka kotiin.

11.7.2007 klo 4 kotona.

P.S. Testasin aiemmassa postauksessa mainitsemani saksalaisen hyttyspyyhkeen ja vaikutus oli päinvastainen. Hyttyset suorastaan iskivät turistien iholle. Parasta on pysyä offissa ja jättää luonnonmukaiset myrkyt kaupan hyllylle.

Ostoshysteriaa

Mitäpä sitä muuta tekisi sateisessa ja kylmässä Helsingissä kuin shoppailisi kesän alennusmyynnissä sydämensä kyllyydestä. Ostin sieviä kesärättejä miehen silmien iloksi sekä kokoelman dvd-boxeja ja kirjoja syksyn pimeitä iltoja varten. Keskiviikkoiltana hytisimme mieheni kanssa terassilla juoden kylmää siideriä ja ihmettelimme tiukentuneen tupakkalain vaikutusta. Ravintoloiden ulko-ovien edustat olivat täynnä kimalteleviin pikkutoppeihin pukeutuneita ihmisiä, jotka vetivät röökiä posket kuopalla. Lain seurauksena vessoissa haisi tupakan sijasta erilaiset eritteet. Ei mikään miellyttävä tuoksu.

Shoppailun ja terassilla istumisen lisäksi luin anopin kirjahyllystä löytämäni Petra Hammesfahrin kirjoittaman dekkarin Syysuhri. Ihmettelin lukiessani, että onpas kovin tutun oloista tekstiä ja henkilöhahmoja. Olin poiminut ainoan saksalaisen kirjoittaman kirjan koko kirjahyllystä.

Huomenna aamuyöstä jätämme kylmän ja märän Helsingin taaksemme ja matkaamme kohti vielä lämmintä ja kuivaa pohjoista. Luultavasti vedämme saderintaman mukana perässämme (onhan se jo seurannut meitä Saksasta Helsinkiin asti). Mies lähti tänään Tuska-festareille ystäviensä kanssa, joten kotirouva saa ajaa koko matkan (815 km, arvioitu matka-aika 10 h ja 11 min) oudolla autolla. Eilen kävin harjoittelemassa autolla ajoa ja mulla oli käsijarru päällä koko ajan. Ei ollut mikään ihme, kun auto tuntui liikkuvan niin jähmeästi. Ajattelin jo, että onkohan autossa jotain vikaa, ennen kuin huomasin mittaririvistössä vilkkuvan punaisen varoitusvalon. Kotirouva ei ymmärrä sitä, miksei mersuissa käsijarru voi olla oikeassa paikassa niin kuin muissakin autoissa? Mokomaa kikkailua!

Lauantaina menemme ensin hautajaisiin ja sen jälkeen Rovaniemelle hotelliin yöksi, minne kokoontuukin miltei koko miehen puoleinen suku. Yritämme käydä myös Jutajaisissa. Saamelaisilta Festariklubilla vaikuttaisi ihan mielenkiintoiselta tapahtumalta. Saamelaisillassa esiintyvät mm. Wimme, Tiina Sanila Band ja Aigi. Luultavasti maanantaina auton keula kääntyy taas kohti etelää ja luvassa on armotonta grillailua, uimista ja saunomista koko loppuviikko. Luultavasti en päivitä tätä blogia ennen kuin kotona Saksassa, ellen jaksa raahautua systerin koneelle kaiken touhuamisen jälkeen.

Kissahotelli, eläintarha, Rostock ja Helsinki

Vihdoinkin olemme perillä sateisessa ja kylmässä Helsingissä. Lähdimme noin yhdentoista aikaa ajamaan kotoa Rostockiin. Sitä ennen kävimme viemässä Helgan paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen suosittelemaan kissahotelliin. Paikka vaikutti mukavalta. Hotellivieraiden käytössä oli omakotitalon kellarikerros, jossa oli kiipeämispuita, nukkumispaikkoja ja katettu terassi, josta oli näkymä puutarhaan. Vieraita oli vajaa kymmenkunta, joista kaksi oli majoittautunut yksityishuoneisiin. Toinen oli aggressiivinen muita vieraita kohtaan ja toinen oli puolestaan liian nuori osallistumaan hotellin akviteetteihin. Eräs vieraista oli päässyt kunnioitettavaan 21-vuoden ikään. Helga oli niin kummissaan uudesta paikasta ja kavereista, että se ei kiinnittänyt enää meihin mitään huomiota, kun lähdimme kotiin. Kyseinen hotelli veloittaa muuten 8 € yöltä ja täysihoitoon kuuluu rapsuttelun lisäksi mm. raksuja, Felixiä ja KiteKatiä.

Olimme Rostockissa noin neljän maissa, koska lautalle pääsisi vasta puoli yhdentoista aikoihin illalla, niin kävimme Rostockin eläintarhassa, joka on noin kymmenen kilometrin päässä keskustasta. Tarha meni jo kuuden aikaan kiinni, joten juoksimme läpi koko eläintarhan ja vilkaisimme läpi vain mielenkiintoisimmat eläimet. Näimme kun elefanteille syötettiin lusikalla vitamiinia ja varikset härnäsivät rähjäisen näköisiä jääkarhuja. Nixon kiusasi leijonia maukumalla, jolloin yksi naarasleijonista intoutui karjahtelemaan kumealla äänellä. Syötimme ruskean ja valkoisen kirjavaa laamaa, joka päivysti ruokinta-automaatin luona. Heti kun aukaisin rahakukkaron ja kilistelin kolikoita, niin laama heräsi horroksestaan ja innostui kerjäämään ruokaa. Kuvasin kännykällä pieniä kenguroita, jolloin samassa aitauksessa ollut emu juoksi aidan viereen ja melkein kumautti minua nokallaan. Suurin osa eläimistä oli jo tuohon aikaa iltapäivästä päiväunilla tai kuumuutta paossa pesissään, joten aitaukset olivat melko tyhjiä. Säälittävimpiä otuksia olivat ihmisapinat (orangit, simpanssit ja gorillat), jotka makasivat apaattisina häkeissään. Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että ihmisapinoita pidetään eläintarhoissa, koska ne ovat erittäin älykkäitä eläimiä ja sukulaisiamme (simpanssien ja ihmisten geenit eroavat vain 1 % toisistaan). Eläintarha oli melko uuden näköinen ja siistissä kunnossa. Lapsiperheille paikka vaikuttaa ideaaliselta, koska lapsille löytyy paljon muutakin tekemistä kuin eläinten katselua kuten erilaisia vesiaiheisia pelejä (patojen rakentelua jne).

Norsu saa hoitajalta vitamiinia ja leipää. Hyvää...maistuu paremmalta kuin ruoho!

Hullu emu, joka melkein pääsi yllättämään minut. Ei tykännyt paparazzeista!

Eläintarhan jälkeen suuntasimme Rostockin keskustaan ja kävimme syömässä pienessä laivaravintolassa Stadtenhaafenissa. Kotikaupungissa saimme aina hyvää ja nopeaa palvelua, mutta Rostockissa palvelu ei pelannut missään. Johtuneeko palvelun olemattomuus ossien (itäsaksalaiset) ja wessien (länsisaksalaiset) välisistä eroista? Laivaravintolassa ruoan saaminen pöytään kesti todella kauan ja tilaamiamme juomia emme lopulta saaneet ollenkaan. Kaiken huipuksi tarjoilija yritti laskuttaa myös juomista. Ei raukka muistanut, että ei tuonut juomia meille ollenkaan. Pojalla oli joko jäänyt aamukahvit juomatta tai kahvitunnilla pössyteltyä jotain malboroa väkevämpää, sen verran silmät seisoivat päässä laskua ihmetellessä. Menimme pääruoan jälkeen syömään jäätelöt ostoskadun varrella olevaan kahvilaan, jossa sama meno jatkui. Meidän lisäksi kahvilassa oli vajaa viisi henkilöä, jotka olivat jo syömässä ja kaksi tarjoilijaa. Tilaus otettiin vastaan, kunhan ensin oli vaihdettu kollegan kanssa päivän juorut ja laskua ei tultu hakemaan lainkaan (siinä vaiheessa olimme kahvilan ainoat asiakkaat). Loppuilta menikin kaupunkia kierreltäessä ja nähtävyyksiä kuvatessa. Bongasimme muuten keskustasta kuvassa näkyvän McDonalds –kioskin, jollaista emme ole nähneet missään muualla maailmassa.

McDonads-kioski Rostockin keskustassa. Valitan kuvan laatua. Kännykän linssi oli taas likainen.

Kuva on otettu Raatihuonetta vastapäätä. Kaupunki on hiljainen ja märkä. Olemme ainoat turistit.

Illan lopuksi suuntasimme überseehafeniin, josta lauttamme lähtisi kohti Suomea. Palvelu ei pelannut myös lauttayhtiön lipputoimistossakaan, mutta eihän tuo ollutkaan enää mikään yllätys. Lauttamatka kesti kaiken kaikkiaan 25 tuntia ja lautalle ei ollut kovinkaan paljon huvituksia (trubatuuri ja karaokea). Huomasi, että ketkä harrastavat japanilaisten lisäksi laulamista julkisesti. Estradille uskaltui myös suomalaisten lisäksi myös saksalaisia lapsia. Kauppoja oli kaksi ja ravintolat oli laskettavissa yhden käden sormilla. Buffee oli ihan hyvä ja myös juomat kuuluivat hintaan toisin kuin esim. Galaxylle. Mielenkiintoista oli, että juomat, makeiset ja tupakat myytiin verovapailla hinnoilla, vaikka seilasimme koko ajan EU:n vesillä. Infosta olisi saanut lainata ilmaiseksi lautapelejä, mutta tyydyimme pelaamaan uunoa ja katselemaan leffoja kannettavalta dvd:ltä. Lautalle kannattaakin ottaa mukaan juotavaa (pieni vesipullo maksoi 2 €), lukemista, pelejä tai muuta ajanvietettä. Ensi kerralla matkustamme Ruotsin kautta vaikka ajamista kertyykin enemmän, mutta onhan silloin jotakin nähtävää ja se on myös toiseksi halvin vaihtoehto. Halvin ja nopein vaihtoehto olisi ajaa Puolan ja Balttian läpi Tallinnaan ja sieltä lautalla Helsinkiin. Kyseinen reissuvaihtoehto ei tosin houkuttele.

Mies muuten unohti ladata navigaattorin, joten suunnistimme kotoa Rostockiin minun saksan kielen oppikirjassa olevan kartan mukaan. Onneksi omituisuuksiini kuuluu kaiken muun ohella se, että opiskelen miellelläni eri kieliä autossa samalla kun toimin kartturina. Aika kuluu silloin paljon nopeammin ja onhan se hyödyllistä oppia uusia sanoja, jotka kyllä tuppaan unohtamaan saman tien. Kartassa näkyi koko Saksa ja tärkeimmät kaupungit kaavakuvana, joten aika hyvin selvisimme perille ilman minkäänlaista tiekarttaa tai navigaattoria.